Yksi asia, mikä mua nyppii akateemisessa kirjoittamisessa on se, että oma pää ei ole hyvä lähde kirjoittamiselle. Mikään ei ole niin masentavaa kuin saada takaisin papereita joissa on punaisella tussilla vedelty viivoja ja ympyröitä ja se yksi rystyset valkoisina paperiin painettu sana: "SOURCE?"

Vuodatuksen värivalikoimissa ei ole sitä erityisen ilkeää punaista sävyä, jolla tämä sana aina kirjoitetaan.

Se mikä mua tökkii, on herra Bandura. Ihan kiva teoria sulla joo, mutta miksi nämä self-efficacyn lähteet ovat niin -anteeksi vaan- perseestä? Ensinnäkin tämä lähde: vicarious experiences. Eli katsotaan miten joku läheinen ihminen samantyylisessä tilanteessa suoriutuu, ja siitä saadaan hyvät fiilikset että toi onnistui, niin varmaan onnistun minäkin! Ihan täyttä paskaa, according to Kinnunen (2011). Oikeassa maailmassa siinä käy niin että se samassa graduryhmässä oleva ärsyttävä blondi jolla on 60 sivua tekstiä jo ensimmäisellä graduryhmäkerralla ei todellakaan saa mulle sellaista fiilistä että kyllä mäkin sen saan aikaiseksi. Lähinnä tekee mieli mennä vetelemään ranteita auki sillä yhdellä sivulla jonka olet gradustasi tulostanut ja lohduttautua sillä että vaikka sillä ärsyttävällä ämmällä on melkein gradu kasassa, MULLAPA on... jotain.. ehkä... no jotenkin olen kuitenkin päivän päätteeksi henkinen voittaja jumalauta! Ja mikäs sen parempi motivaattori sille että mä olen maailman paras, kuin että joku niistä ärsyttävistä marimekkopenaalisista huulirasvaa käyttävistä "minusta tulee täydellinen englanninopettaja" -ihmisistä mokaa täysillä? Ei sillä että mulla olisi jotenkin huono asenne. Tässä vaan niinkun yritän eläytyä siihen mitä joku muu ehkä voisi joskus tuntea. Junou.

Toinen asia mikä tuossa teoriassa tökkii on se, että kuulemma myös physiological arousal vaikuttaa siihen, miten hyväksi itsensä tuntee. Eli according to Bandura (1977), jos on henkisesti jännittyneessä tilassa, oletus siitä miten hyvin tulee onnistumaan on huono. Jos taas ihminen on, as stated by Bandura (1977), rauhallisessa mielentilassa, hän olettaa selviytyvänsä paremmin. Totuuden jyvä siinäkin on, as assessed by Kinnunen (2011), MUTTA siitä puuttuu yksi hyvin tärkeä osa. Kun ihminen on henkisesti jännittyneessä tilassa, iskee päälle hyvin primitiivinen fight or flight -moodi. Bandura, tuo munaton vässykkä, ottaa huomioon ainoastaan vaihtoehdon "flight". Entä sitten se henkinen jännittyneisyyden tila, jossa tekee mieli pomppia ja huutaa ja kuunnella final countdownia volat täysillä koko yön ennen jotain koitosta (kuka muu tunnustaa? En varmasti ole ainut joka tekee näin) ja sitten kun koitoksen paikka tulee, on testosteronit koholla (koska olen humanisti, voin sanoa näin myös vaikka tarkoitan myös naisia) ja tuntuu että milloin tahansa voisi ruveta lentämään ja pelastaa maailman tai tehdä maailman parhaan tokokoesuorituksen tai vetää ihan saatanan hyvän enkuntunnin artikkeleista tai sivulaiseen sanajärjestyksestä. Mitä se on jos ei "physiological arousal"ia? Ja mikä muka paremmin boostaisi self-efficacya?

...ja tätä vääryyttä mun on turha alkaa selittää gradussa, koska paperi tulisi takaisin bumerangina koska sen pohdinnan perässä ei olisi sitä kohtaa "according to FiksuIhminen (1984)". 

Edistymisestä ei puhuta. Sanotaanko näin että tämä materiaalien surkeus lowered my self-efficacy beliefsejä niin että mulla on nyt lowered success rates. Ehkä jos joku koittaisi vähän appliata tätä teoriaa ja kokeilisi vähän verbal persuasioniä niin tää onnistuisi?